sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Se olis lokakuukin jo puolessa välissä.

Miten tämä aika meneekin näin nopeaan. Tuntuu, ettei ehdi taas yhtään mitään... no ei tietenkään jos vaan aurinkoisina päivinä lähtee tarpomaan. Hommaa koetin korjata.
Ihan pienen lenkin aattelin viime perjantaina sitten tekeväni. Ihan vaan nurkissa katselisin jos olisi vaikka räksiä tarjolla.
No kävin siinä sitten kaupassa ostin repun täydeltä ihania omenoita, kylähän sen kantaa, ei kotiin ole pitkä matka.
Vaan kuinkas siinä taas kävikään...
Ajattelin kuitenkin kävellä joenvartta jonkin matkaa... aurinkokin pilkisteli.


Rantapolkua en olekkaan kulkenut aikoihin. Liukasta oli, savista, mutaista, kivistä, puiden liukkaita juuria ja pudonneita lehtiä, mutta luonto tuoksui syksylle.



 Muistoja tulvi mieleen entisiltä koiralenkeiltä, siitä on jo 8 vuotta kun rakas kultainen paimenkoirani jouduttiin lähettämään sateenkaarisillalle. Tuossa penkillä usein istuttiin evästelemässä.
Eteenpäin, yhä kauemmas kotoa jatkoin matkaa. Pihlajanmarjat ovat muuten erikoisen makeita, niitäkin piti poimia hiukan mukaan.

Halusin mennä yhdelle lempipaikoistani, läheiselle kalliolle...
Matkan varrella oleva pikkupuro olikin nyt hieman runsaampivetinen ja en arvannutkaan loikata yli. Kaksi kertaa tuohon rähmälleen lentäneenä, olen kait jotain oppinut. Siis kierretään.


Kalliolla ollaan, mutta sai olla varuillaan, liukasta oli. Tämä on yksi niistä kolmesta joille vieläkin pääsen kiipeämään. Onneksi ja siksi tärkeä.


Loppumatka olikin sitten polkua, vaihtelevaa sellaista, märkää josta oli mentävä läpi, koska sivussa oli vielä märempää. Onneksi oli läpikastumattomat kengät, mutta varren suusta taisi päästä vettä sisään. Oho, olikos sitä noin paljon.



Toki vielä mäki ylös. Ei se niin jyrkälle näyttänyt, mutta tuntui kyllä lopulta jaloissa, että ei ole juurikaan taas lenkkeilty.


No ei tästä ole enää kuin 2-3km kotiin... kaiketi. Niinhän sitä luulis, mutta kotiin selvisin ja ihan hyvissä voimin. Kuinka sinä jaksoitko loppuun asti? ;)

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Herätyksiä....

Kauhistus täällähän on ihan kesä vielä, nyt pitää korjata oikea vuodenaika edes. Lähdetään varovasti liikkeelle syyskuun lopulta. Gammayökkönen siinä koettaa ruokailla vaikka häiritsinkin.


 Villiviini on vuosia sitten kivunnut korkealle kalliolle ja siellä yhä ylemmäs kohti puiden latvoja. Taas on komeaa ruskaa ihailtavana.


Moni teistä ihanista ihmisistä on lähestynyt viesteillä ja kysellyt olenko tulossa takaisin. Olen minä, vaikka tämä "harkinta-aika" onkin venähtänyt luvattoman pitkäksi. Kaikki on hyvin, mutta en vaan ole saanut itselleni selväksi pitäisikö hieman uudistautua ja jos niin mihin suuntaan.
Kovasti kuvittelin kesällä retkeileväni ja kirjoittelevan sieltä polkujen varrelta päiväkirjaa. No, kesä meni, eikä retkistä oikein ollut kerrottavaa.
Nyt olen taas muka lähdössä, saa nähdä voittaako hirvikärpäset vai saanko itseni niiden joukkoon.
Tuonne Heinolan montullehan minun pitikin syysretki tehdä, vieläköhän sieltä löytyisi ruskan värejä. Harmitus kun unohdin. Onneksi tuli tuo kuva vastaan.


perjantai 9. kesäkuuta 2017

Taas aivan mahtava tunne.

On meillä upea luonto ja sen ihmeet. Ei ole kaipuuta maailmalle, ei tippaakaan. Koko viikon olen päivät kulkenut kaikenmaailman ihanuuksien seurassa. Ensin olivat pikkusinisiivet


Seuraavana päivänä ihailin kalliosinisiipeä joka sekin viihtyi mansikankukalla


Mansikkakirjosiipikin lehahti silmieni eteen.


Nämä ovat alkukesän ilontuojia, mutta niin kovin harvinaisia. Onneksi olen saanut nähdä ja kuvatakkin ne.
No sitten eilinen, oli kyllä taas meikäläisen onnenpäivä. Oli kukkivia raatteta....


... suopursua..

ja suokukkaa


Ja kaiken kruunuksi kuoriutuva korento. Anteeksi nyt, mutta tästä tulee pitkä postaus.

Tapahtumaan meni 1,5 tuntia...


Toukka on noussut vedestä ja etsinyt turvallisen paikan kuoriutumiselle...


Syntyminen on alkanut pää on jo ulkona

Nyt ollaan jo lähes kokonaan ulkona..
Tämä vaihe kesti melkoisen kauan...

...Sitten korento kääntyy pää ylöspäin... ja ottaa kiinni toukkanastaan.


Jonkin ajan kuluttua alkavat siivet muodostua


Korento pumppaa niihin ilmaa ja aikanaan, ei ihan nopeasti tämäkään vaihe siivet ovat normaalin kokoiset..


Miten ihmeessä korento on mahtunut tuohon toukkanahkaansa. Nyt kuivatellaan siipiä ja odotellaan sitä hetkeä kun ne levähtävät auki.


Uusi ruskohukankorento om syntynyt.Se on vielä lentokyvytön ja vaaroille altis. Siipien pitää kuivua vielä pitkään, ennenkuin neitsytlennolle pääsee. Lento on vain lyhyt pyrähdys jollekkin oksalle voimia keräämään.

Kiitos jokaiselle joka tänne asti jaksoi. Itse olen tosi innoissani, mutta toki tiedän, että ei kaikki ole yhtä höperöitä :)
Mukavaa viikonloppua.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Äkkiä vaan pari kuvaa... taas.

Palokärjen touhuja seuraillessa. Tää on niin mukavaa seurata.
edit. 5.6.2017 Sunnuntaina ei enää kutsua kuulunut, eli poikaset ovat lähteneet pesästä. Onnea matkaan.




sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Palokärjen kuulumisia

Tänään iltapäivällä neljän tietämissä lähdin pienelle iltalenkille. Heti ulos mentyäni kuulin palokärjen huutelevan ja pian kuului myös poikasten vastaukset. Toinen emoista oli pesäpuun viereisessä koivussa ja kutsui poikasiaan


Sen huutelut ei tuottaneet muuta tulosta, kuin ihmisiä katselemaan mistä on kyse. Pian emo sitten lensikin kauemmas. tein sellaisen tunnin lenkin ja kun tulin takaisin kuulin palokärjen huutelevan hieman sivummalla ja pesäkolosta kurkisteli pieni nokka.


Jäin seuraamaan pusikon suojiin, jos vaikka joku uskaltautuisi ulos kolosta. Hieman epäilytti kuitenkin kun emoa ei ollut lähellä.


Varovasti sieltä kurkittiin ja lopulta nokka pysyi piilossa, sillä olin kiinnittänyt liiaksi ohikulkijoiden huomiota lymyillessäni puskassa, että ympärille kertyi äänekästä porukkaa. Katsoin parhaaksi poistua paikalta, etten paljasta pesää.
Toivoin näkeväni poikasia, mutta ei kaikki tilanteet ole ihmissilmille tarkoitettuja.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Nyt se alkaa...

Korentojen ja perhosten valta-aika alkamassa, enkä meinaa malttaa olla sisällä ollekaan ja joka paikkaan pitäisi mennä just nyt heti. :)

Ensimmäisiä tältä viikolta

Mansikkakirjosiipi, ensimmäiseni kautta aikain.



Kalliosinisiipi

Tänään löytyi tutulta paikaltaan pikkusinisiipi

Ensimmäinen korentokin suostui kuvaan. Vaskikorento

Kaikki perhoset ja korennot ovat nyt metsäteiden varrella ja hiekkamontuissa, hakkuuaukeilla keskellä kaikkea kuivaa. Siellä kukkivat monen omat ravintokasvit ja korentojen ruoka lentelee lämmössä myös.

Niin, että palaillaan... ja kyllä toki jotain muitakin kuvia tulee. ;)

lauantai 20. toukokuuta 2017

Metsäretkiä tiedossa

Kovasti on harjoiteltu ja suunniteltu. Pienet kompuroinnit paranneltu ja suuremmitta vammoitta selvisin laiturin läpi mennessänikin. Koipi meni laudanraosta läpi koko pituudeltaan. Reiden kohdalla otti tosi kipeetä, mutta kunnossa ollaan.




Hyvillä mielin nyt alkavaa retkiaikaa olen valmistellut. Tarkoituksena hieman seurailla mitä tuolla luonnossa tapahtuu ihan maanpinnassakin ja tietysti perhosia ja korentoja ja kaikkea muutakin.

Muutaman pienen harjoituslenkin olen tehnyt ja hyvin jaksanut, joten jessss...
Joku teistä varmaan muistaa valkoiset sinivuokot muutaman vuoden takaa. Niitä lähdin etsimään Mörrimöykkyjen maailmasta. ;)


Vanhat kuusikot ovat salaperäisiä ja niissä voi antaa mielikuvitukselleen vallan...


Vaihdan polulle jonka tiedän vievän aivan toisenlaiseen maailmaan. Kuusikkoon ensin tietenkin. Tiesittekö, että nimenomaan juuri kuusikot erittävät ilmaan jotain sellaista rentouttavaa ja levollista... mitä se nyt olisi.. vaikka tuoksua. :)

No, polun varreltahan sitten huomasin ensimmäiset...


... aivan satumaisen ihania. Siellä kuusten juurella, kuin kevään keijut.




Niitä olikin runsaasti, lähes jokaisessa kivenkolossa sammalten suojissa. Tuolla ei ollut kuivaa vaan suomaisen kosteaa, korkeiden kallioiden välissä, aivan rannalla.


Parit kalliot piti vielä kiipeillä, ei voinut vastustaa ...


...ja taaperrella kotiin tyytyväisenä. :)

Oletteko vielä matkassa?

maanantai 1. toukokuuta 2017

Aurinkoista vappuiltaa

Monenlaista tässä on ehtinyt taas tapahtua tuon edellisen päivityksen jälkeen. osa olisi saanut olla tapahtumattakin, mutta mikä ei tapa se vahvistaa... vai kuinkas se oli?:)
Onettomuudeksini tuli kokeiltua kuinka vahvoja olivat laiturin laudat. Yksi ei ollut ja vasen jalka meni läpi ihan koko pituudeltaan. Olihan se kipeetä un sellaisesta 10 sentin raosta vauhdilla tunkee koipensa läpi. Tuli kait elämäni suurin mustelma. Puolesta säärestä lonkkaan asti sinisenpunasenmustan kukertava. Mitään muuta ei tapahtunut ja liikkumaan olen päässyt koko ajan. Nukkuminen piti harjoitella uudestaan, kun tuttu vasenkylki ei tykännyt. No se on nyt jo historiaa ja eletään tätä päivää.
aamulla kävin suurin toivein kurkkimassa mitä palokärjelle kuuluu. Ja sieltähä se emäntä pisti päänsä ulos pesäkolostaan. Nyt sitten tiedän, että pesässä on elämää. Odotus jatkuu.


Ilma oli kaunis ja lämpö kohosi koko ajan, joten suuntasin lammen kautta sellaiseen risukkoiseen metsikköön ja kuusikosta sitten löysin lopulta itseni.
Tykkään kuusikoista tähänaikaan vuodesta, kun ei vielä ole hyttysiäkään.


Kuusien alaoksat olivat kuivia ja täynnä toinen toistaan kauniinpia saamal ja naava koristeita. Aikani kuvasin, kunnes tajusin kuinka kaunis valo olikaan hieman syvemmällä kuusten keskellä.


Uudemman kerran kun menen, niin kokeilen vielä syvemmältä kuusikossa kuvaamista.


Salaperäinen satumainen paikka, jossa raikui mustarastaitten konsertti.
Leppeän mukavaa keväistä toukokuuta toivottelee kotimatkan varrella lennellyt sitruunaperhonenkin.


Nautitaan jokaisesta päivästä tässä ja nyt.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Tikkamainen juttu

Aamulla lähdin ajoissa... no ainakin aamuksi sen vielä juuri ja juuri lasken katsomaan palokärjen pesäpuuhia. Hiljaista oli, mutta paikalle pyrähti palokärkikoiras kiljaisi kerran ja pesäkolosta lujahti ulos naaras. Ihan samalla silmänräpäyksellä isäntä luikahti pesään. Taisi olla hautomavuoron vaihto.
En tietenkään ehtinyt edes kameraa nostamaan. :(
Ympärillä mekkaloi melkoinen punakylkirastas parvi joten elämänmakuinen alku reissulleni luvassa.
Pääosaan kuitenkin tänään pääsi pikkutikka. Ihan loppupuolella retkeä.


Tätä kaveria sai ihan rauhassa kuvata, ei häiriintynyt ollenkaan. vaikka meitä oli kaksi sarjatulta sylkevää kuvaajaa ihan vieressä. :)


Siinä se kierteli ensin yhtä puuta ja pian hypähti seuraavaan.


Välillä oli mennä niskat nurin..


...sitten kuunneltiin tarkkaavaisesti..


Kyllä tällaisia kavereita mieluusti kuvaa. Sinne se jäi jatkamaan puuhiaan, kun arvelimme, että varmaan saaliina olisi pari onnistunettakin kuvaa. :)